Istahda kanssamme alas, penkille Tuomiokirkon takana – vaiko kuitenkin Aurajoen rannassa?

Kuva: Sauli Alipirjelä

Halusin tekstiin tyylillisesti konstrastia. Soljuvia ja ”kauniita” kielikuvia sekä myös raadollisuutta, joten halusin, että kertosäkeestä löytyy dramatiikkaa.

”Kaupunki sykkii kuin märkivä haava / pulssi ei pysähdy hetkeksikään. / Seiteiksi kudottu on ruutukaava, sen kasteiseen verkkoon vangiksi jää. ”

Näin Penkillä-sanoitusta kuvailee sen kirjoittaja, Turku-sarjan voittaja, Sauli Alipirjelä. Hän on Turussa viihtyvä lietolainen, joka ihastelee vaimonsa kanssa mukulakivillä kulkiessa puistoja ja patsaita, arkkitehtuuria ja vihreää kaupunkiluontoa.

Tuomiokirkon ympäristö on alue, jossa ajatukset pääasiassa liikkuivat tekstiä kirjoittaessani, hän kertoo.

Alipirjelän mukaan ensin sanoituksen piti kertoa kaipuusta maaseudulle, jossa tekstin kertoja oli asunut. Melko pian se muuttuikin tarinaksi siitä, miten kaupungissa luonto voi olla lähempänäkin maaseutuun verrattuna esimerkiksi saavutettavuuden kannalta, ja miten kaupungissa voi myös olla helpommin sellainen kuin itse tahtoo.

”Tästä kauniista puistosta metsäni teen, pakokaasuista autereen. – – Tässä kahden me istumme hiljaa, tämä kaupunki kuin meille tehty ois. ”

Tekstissäni ei ole suoranaista tarinaa, vaan se muotoutuu kuulijan päässä. Haluan saada teksteihini sellaista kerroksellisuutta, että se voi eri kuuntelukerroilla avata uusia oivalluksia. Parasta on silloin, kun tekstin kuulija käsittää jonkin kohdan sellaisena, joka itselleni kirjoittajana ei ole tullut edes mieleen. Niinä hetkinä voi tyytyväisenä nyökkäillä ja uskotella itselleen, että tällaista moniulotteellisuuttahan tämä ”taiteilijan” alitajunta haluaa paperille siirtää, hän muotoilee.

 

Tottuneen sanoittajan sanoja

Alipirjelä säveltää ja sanoittaa kappaleita mielellään. Harrastuneisuutta löytyy läpi elämän taipaleen. Penkillä-sanoitus syntyi Kaupunbiisin sanoituskilpailua varten. Hän kuvailee itseään laiskaksi kirjoittajaksi, joka on melko lyhytjänteinen, ja juuri siksi hän pitää sanoituskilpailuihin osallistumisesta. Siinä saa samassa paketissa syyn kirjoittaa ja aiheen tekstille. Sanoitus on pituudeltaan ja muodoltaan tälle kirjoittajalle parempi kuin sopiva, pidempiin tekstiteoksiin hän ei juuri ryhdy.

Biisisanoittamoita tai muitakaan kilpailussa jaettuja vinkkejä ei tarttunut mukaan tälle voittajasanoittajalle, mutta kävi ilmi, että hänellä on ollut jo ennalta hyvä kivijalka kaupunkimiljööseen liittyviin sanamittelöihin.

–  Osallistuin kaupunkibiisikisaan jo viime kerralla, kun se kulki Lähiöbiisi-nimellä. Tuolloin en palkinnoille päässyt, mutta pääsin niin pitkälle, että sain tuomaristolta palautetta kirjoituksestani. Sen jälkeen olen uutta kilpailua osannut odottaa. Ikäni lähentelee viittäkymppiä ja ilokseni olen huomannut, että nyt olen alkanut uskaltaa kirjoittaa rohkeammin, joten biisejä on alkanut tulla viime aikoina enemmän.

 

Mittasuhteet tarkasti tarkistettuna

Kuten muidenkin miehen sanoituksien, myös Penkillä-tekstin kohdalla on huomio kiinnittynyt tavujen määrään ja riimeihin. Alipirjelä on sitä koulukuntaa, joka pitää tärkeänä sanoituksen rytmin ja mittasuhteiden pysymistä kohdillaan alusta loppuun. Tämä helpottaa hänen mukaansa tekstin hiomista silloinkin, kun paperia ei ole käsillä. Penkillä-teksti on kirjoitettu olemassa olevaan kappaleeseen, jota hän ei paljasta, mutta kertoo käyttävänsä usein tätä tapaa kirjoittaessaan. Biisin lennettyä omille teilleen hän jättää tekstin pyörittelyn sikseen, jotta voisi arvioida sitä myöhemmin objektiivisesti, kuin jonkun muun kirjoittamana.

Olen melko avoin kaikille musiikkityyleille, enkä ole kauheasti miettinyt sitä, minkälainen biisistä voisi tulla. Pop-musiikki on lähellä sydäntäni. Sellaisen ehkä itse tekisin, ja laitoin sen myös toiveekseni. Se, että joku säveltää kirjoittamani tekstin ja tekee siitä biisin, on jo itsessään niin hienoa, että kaikki genret oikeastaan käyvät minulle, Alipirjelä toteaa.

”Tässä hyvä on levätä ja odottaa, sitä viimeistä vossikkaa”

 

Penkillä

Taakse tornien aurinko laski, taivaan ruskalla kauniiksi laveeraten.
Täällä tuoksu ei laidun ei kaski, alle jääneet ne on katujen.
Tälle penkille usein käy kulkuni mun,
tällä penkillä pysähdyn ja voimaannun.
Nupukivinen tori mun peltoni on,
sadonkorjuu sen vaivaton

Kaupunki sykkii kuin märkivä haava,
pulssi ei pysähdy hetkeksikään.
Seiteiksi kudottu on ruutukaava,
sen kasteiseen verkkoon vangiksi jää.

Puiston patsaat on vieraita mulle, silti aina ne tervehtii kuin tuttuaan.
Täällä tilaa on haaveilulle, tehdä rauhassa saa juttuaan.
Vaikka kallion sammaleet harjattu on,
jokivarsi on kivetty ja kaislaton,
tästä kauniista puistosta metsäni teen,
pakokaasuista autereen.

Kaupunki sykkii kuin märkivä haava,
pulssi ei pysähdy hetkeksikään.
Seiteiksi kudottu on ruutukaava,
sen kasteiseen verkkoon vangiksi jää.

Tässä kahden me istumme hiljaa, tämä kaupunki kuin meille tehty vain ois.
Tiedän, olemme kumpikin viljaa, joka syksyllä korjataan pois.
Vaikka päivittäin lyhenee askeleet nää,
liian kauaksi siirry ei penkkimme tää.
Tässä hyvä on levätä ja odottaa,
sitä viimeistä vossikkaa.

Kaupunki sykkii kuin märkivä haava,
pulssi ei pysähdy hetkeksikään.
Seiteiksi kudottu on ruutukaava,
sen kasteiseen verkkoon vangiksi jää.