Kuva 1: Varissuo on rakentunut aluetta halkovan monikaistaisen väylän molemmille puolille. Väylän päälle rakennettu Varissuon liikekeskus yhdistää molemmat puolet toisiinsa. Betonin ja asfaltin dominoimasta keskustastaan huolimatta Varissuo on myös keskellä luontoa ja pienet puistikot ja kalliot värittävät sen yleisilmettä. Kuva: Markus Kaustell.

Varissuo on noin kuusi kilometriä Turun keskustasta länteen sijaitseva lähiö. Se alkoi muodostua nykyisen kaltaiseksi asuinalueeksi 1970-luvun lopulta alkaen. Alue erottuu maisemasta korkeine asuinkerrostaloineen, ja sitä halkoo vilkas nelikaistainen valtaväylä, jonka yli on rakennettu liikekeskus. Suuri osa kerrostaloasunnoista on kaupungin ja Turun Ylioppilaskyläsäätiön vuokra-asuntoja. Tiheästä rakentamisesta huolimatta alueella on vielä melko paljon mäntyvaltaista puustoa ja kallioita.

Vuonna 2016 Varissuolla oli asukkaita 8 865. Asukkaista lapsia ja nuoria on 18 %, mikä on jonkin verran (5 %) enemmän kuin Turussa keskimäärin. Muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien osuus väestöstä on lähes puolet (46 %), mikä on huomattavasti kaupungin keskiarvoa (11 %) enemmän. (Turun kaupunki 2017, 24, 26.) Määrä on kasvanut 10 % viimeisen kuuden vuoden aikana (Pärtty 2011, 23; Turun kaupunki 2017, 24). Varissuolla puhutaan kymmeniä kieliä ja siellä asuu yli 60 eri kansallisuuden edustajia. Se on siis selkeästi Turun ja koko Suomen kansainvälisin asuinalue. Monikulttuurisuus on Varissuolla arkipäivää, eivätkä alueen asukkaat itse kiinnitä siihen juuri huomiota. Varissuolla on myös erittäin vahva alueellinen identiteetti ja moni varissuolainen mieltääkin itsensä ensisijaisesti varissuolaiseksi ja vasta sen jälkeen, jos ollenkaan, turkulaiseksi. Paikallisten mukaan jopa murre ja muoti poikkeavat Turun valtavirrasta (Juntunen & Laakkonen 2018.)

Varissuo on siis omaleimainen paikka, josta sen asukkaat ovat ylpeitä. Parhaimmillaan sitä pidetään tiiviinä, kylämäisenä yhteisönä, jossa on kaunis luonto ja hyvä palvelutaso (Juntunen & Laakkonen 2018). Se ei kuitenkaan ole vailla ongelmia, esimerkiksi alueen työttömyysaste on korkea ja koulutus- ja tulotaso keskimäärin melko matalia (Pärtty 2011, 29). Uutisoinnissa kerrotaan Varissuon gettoutumisesta ja kantaväestön ja eri ryhmien ja uskontokuntien välisistä jännitteistä. Asukkaiden kokema turvattomuuden tunne vaikuttaa olevan kasvussa. (Juntunen & Laakkonen 2018.) Näillä perusteilla Varissuota nimitetään usein ongelmalähiöksi, ja sellaisena sen imago monesti piirtyy ulkopuolisten mieliin.

Nuorten elämänpiiri vaikuttaa sisältävän vähemmän jännitteitä kuin aikuisten. Kosmopoliittisuus on nuorten elämässä luontevaa ja vaikka maahanmuuttajataustaiset nuoret ovatkin tietoisia alueen sosiaalisten ja etnisten ryhmien välisistä rajapintajännitteistä, arkielämän kokemuspiirissä merkittävämpää on yhteenkuuluvaisuuden tunne. Varissuolaisuudessa, tai vakkelaisuudessa, kuten alueen asukkaat omaa aluettaan ja sen identiteettiä kutsuvat, erilaisuus ja maahanmuuttajataustaisuus ovatkin nuorten keskuudessa yhdistävä tekijä – kaikki tunnistavat, mitä ne tarkoittavat, ja siksi ystävystyminen yli kansallisuus- ja kielirajojen on helppoa. (Juntunen & Laakkonen 2018.) Tämä uuden polven kosmopoliittinen yhteisöllisyys on kiinnostava ilmiö ja siksi biisisanoittamo haluttiin viedä juuri tähän yhteisöön – tallentamaan sitä kuvaa, jonka yhteisö itse itsestään ja ympäristöstään luo.

Luontainen yhteistyökumppani biisisanoittamolle oli tietenkin Varissuon nuorisotila, Vakken nuokkari, joka tiedettiin virkeäksi ja ennakkoluulottomaksi toimijaksi. Biisisanoittamoa pohjustettiin pari päivää ennen tehdyllä sissimarkkinoinnilla, jossa improilevat trubaduurit kulkivat pitkin Varissuota keräämässä laulun aiheita. Vakken nuokkarilla kohdattiin nuoria, joista osa innostui tekemään biisin aiheita ja jopa videokuvaamaan niiden esittämistä järjestäjien puolesta. Todennäköisesti he myös jakoivat itse kuvia ja videopätkiä sosiaalisessa mediassa. Nuorten itse levittämä tieto ja mielipide toiminnasta ovat tietenkin muille nuorille verrattomasti olennaisempi lähde ja kannustin mukaantuloon kuin mikään hankkeen tai nuorisotalon itse tekemä markkinointi.

Toiminnan vieminen tilaan, jossa kohderyhmä muutenkin jo oleilee, ja jossa heidän on helppo ja rento olla, laskee osallistumisen kynnystä (Röksä & Lindholm 2018, 76). Siksi oli luontevaa viedä biisisanoittamo nuorisotilaan. Toisaalta nuorisotila on hyvin vahvasti nuorten oma tila ja ulkopuolisten tuleminen sinne voi herättää ärtymystä ja vastarintaa. Jotta toiminta saa hyväksynnän, se tarvitsee jonkun yhteisön tunnistaman suosittelijan. Tässä tapauksessa sellaisina toimivat nuokkarin vetäjät, jotka olivat erinomaisesti hankkeen takana ja aktiivisesti kannustivat nuoria osallistumaan. Tapahtuma oli ajoitettu kello 17:n ja 19:n välille. Sanoittamon alussa paikalla oli muutamia nuorempia nuoria, joista muutama oli tullut paikalle nimenomaan osallistuakseen sanoittamoon. Myöhemmin paikalle tuli hieman vanhempia nuoria, joista osa oli kiinnostunut sanoittamosta.

Nuorisotila oli melko suuri, joten se mahdollisti sen, että nuoret voivat tehdä siellä myös muuta ja halutessaan seurata toimintaa kauempaa. Hyväksynnän saamiseksi ja myös marginaalisemman osallistumisen mahdollistamiseksi onkin tärkeää, että kohderyhmä ei koe, että toimintaan osallistuminen on pakollista tai että heidän tilansa on vallattu kokonaan. Vaikka nuorisotilassa pelattiinkin samaan aikaan koripalloa ja pelattiin biljardia ja videopelejä, oli havaittavissa, että toimintaan näennäisesti osallistumattomistakin nuorista osa viivähteli ainakin kuuntelemassa ja katselemassa myös biisisanoittamon toimintaa. Vastaavasti biisisanoittamossa mukana olleet nuoret saattoivat välillä käydä heittämässä muutaman korin tai piipahtamassa kotona syömässä. Nuorten osallistumiselle onkin tärkeää, että toimintaan liittymisen ja siitä poistumisen kynnys on mahdollisimman matala, mieluiten olematon.

Tapahtumapäivänä (26.9.) myös pöytä oli laitettu koreaksi ja viimeistään tämän toivottiin houkuttelevan nuoria osallistumaan (vrt. Röksä & Lindholm 2018, 77). Toinen osallistumishoukutin oli arvonta, johon jokainen biisisanoittamoon vähintään biisin aiheita tarjonnut nuori osallistui. Turun kaupunki oli lahjoittanut arvontaan kaksi lippua vastikään ensi-iltansa saaneeseen Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaaliin sekä leffalippuja ja tuotepalkintoja. Palkinnot tuntuivat kiinnostavan nuoria, mutta kuitenkaan ei ollut havaittavissa sitä, että nuoret olisivat osallistuneet pelkästään niiden takia. Ennemminkin voiton mahdollisuus tarjosi osallistumiselle mukavan lisäbonuksen. Erityisesti lähiönuorten elämästä kertovan Varissuo-musikaalin pääsyliput tuntuivat herättävän huomiota, sillä ne ovat melko kalliita ja siksi musikaalin näkeminen jää monelta varissuolaiselta nuorelta väliin, vaikka kiinnostusta olisi.

Sanataiteilijat Veera Vähämaa ja Marko Laihinen sekä trubaduuri Markus Kaustell osasivat ottaa nuoren yleisönsä ja kannustivat nuoria ystävällisesti ja innostavasti. Tekstin luomisen periaate oli tässäkin työpajassa sama kuin muissa, eli lähtökohtaisesti pyrittiin saamaan osallistujat tunnustelemaan kieli- ja mielikuvia, erilaisia tunnelmia ja muistoja, joita voidaan pukea sanoiksi. Samoin korostettiin, että tarkoituksena ei ole tuottaa postikorttikuvaa Turusta tai Varissuosta, vaan käyttää kaikkia aisteja, ja kutoa tarinaan mukaan niin iloisia kuin synkempiäkin sävyjä.

Kuva 2: Sanataiteilijat Veera Vähämaa ja Marko Laihinen rohkaisivat nuoria sanoittamisen pariin ja tulokseksi saatiin monenlaisia tekstejä aina pienistä tunnelmakuvauksista jo melko valmiisiinkin lyriikoihin. Kuva: Sari Tolonen.

Tuloksena saatiin niin Turkua kuin Varissuotakin kuvaavia kappaleiden aihioita. Jotkut tekstit kertoivat henkilökohtaisista ja pienimuotoisista asioista, joissa oli iloa ja rosoa, toiset puolestaan olivat kokonaisvaltaisempia kuvauksia Turusta. Eräs tyttöporukka jopa mietti, että jos tämä laulu kertoo Turusta, pitäisikö siinä olla yksi säkeistö myös ruotsiksi. Sanoituksissa rakennettiin myös yhteishenkeä kertomalla, että ”vaikeuksista aina selvitään” ja tärkeintä on, että ”Tampere ei mahda meille mitään”.

Sanojen laittaminen paperille ei ole helppoa, saati oman tuotoksensa näyttäminen muille. Nuorille edellinen kerta, jolloin sanoja on pistetty paperille, on todennäköisesti liittynyt koulutilanteisiin ja tuolloin niihin on useimmiten liittynyt opettaja-auktoriteetin antama muodollinen arvostelu. Arvostelun pelko ja ajatus oikeasta ja väärästä kirjoittamisesta voivat olla lamauttavia. Erityisen korkeaksi kynnys muodostuu silloin, jos ei voi kirjoittaa omalla äidinkielellään. Luova ja kuvaileva kirjoittaminen vieraalla kielellä on vaikeaa, sillä jokaisella kielellä on oma kielensisäinen ilmaisuvoimansa, joka ei välttämättä välity toiselle kielelle edes sanatarkasti käännettynä.

Paikalla oli myös eräs kongolainen nuori, jolla oli mukanaan hänen itse tekemiään ranskankielisiä sanoituksia. Hän pyysi Markusta soittamaan kitarallaan taustalle ”jotain musiikkia” ja improvisoi sanoituksensa suoraan musiikkiin. Koko nuorisotila pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan kaunisäänistä ja tunteellista tulkintaa ja antoi esittäjille pitkät aplodit. Tämä osoitti jälleen, että musiikki on universaali kieli, josta voi liikuttua ja vaikuttua, vaikkei ymmärtäisi sanoista mitään. Paikalla sävellettiin ja esitettiin sen jälkeen myös muita, illan aikana tehtyihin sanoituksiin pohjautuvia kappaleita. Niiden myötä konkretisoitui se, että matka sanoituksesta yhteisesti jaettuun ja mieliinpainuvaan elämykseen on parhaimmillaan lyhyt – oma teksti voi nousta lentoon ja tuottaa merkityksiä itsen lisäksi myös muille. Oli myös hienoa havaita, miten aidosti yleisö osoitti ihailua ja kunnioitusta toisten tekemiä sanoituksia kohtaan, ikäryhmä- ja sukupuolieroista piittaamatta.

Kuva 3: Varissuolla suomi on vain yksi monista kielistä. Tässä kuunnellaan kongolaisen Nzinga Bradleyn ranskankielistä tulkintaa omasta tekstistään. Kitaraa soittaa Markus Kaustell. Kuva ja instagram-päivitys: Sari Tolonen.

Erityisesti Varissuon kaltaisessa ympäristössä, jossa suomi on vain yksi kieli muiden joukossa, tuntuu jopa jotenkin oudolta, että sanoituskilpailu on rajoittunut pääsääntöisesti vain kolmeen kieleen, suomeen, ruotsiin ja englantiin. Säännöissä ja markkinoinnissa on toki mainittu, että osallistua saa millä tahansa kielellä, kunhan vain liittää tekstin oheen käännöksen, josta tuomareillekin selviää, mitä sanoituksessa sanotaan. Vaikka kilpailun kannalta onkin tietysti olennaista, että tuomarit voivat arvioida sanoituksien sisältöjä ja ilmaisuja – muutenhan voittajan valitseminen olisi mahdotonta – kääntäminen kuitenkin rajoittaa kielellisen ilmaisun voimaa. Vaikka tekstin asiasisältö ja muotoilu hahmottuisivatkin vielä käännöksen jälkeen, moni kielensisäinen ilmaisu jää tavoittamatta. Kaikilla ei myöskään ole osaamista kääntää tekstiä suomeksi tai englanniksi, mikä myöskin tekee osallistumisesta mahdotonta ja siten kaikilla ei ole tasavertaisia mahdollisuuksia osallistua.

On selvää, että muutamaan kieleen rajoittuminen ei enää ole nyky-yhteiskunnassa järkevää ja kansalaisia tasa-arvoisesti huomioon ottavaa. Yhtä lailla mahdottomalta tuntuu, että tuomaristossa voisi olla kaikkien kielien edustajia. Ja vaikka olisikin, miten erikielisiä sanoituksia voisi edes objektiivisesti vertailla, jos kaikki tuomarit eivät osaisi kaikkia kieliä? Silti on kiinnostavaa pohtia, miten voitaisiin rakentaa sellainen sanoituskilpailu, jossa voisi osallistua ihan millä kielellä hyvänsä. Olisiko sellainen kuitenkin jollain tapaa mahdollista? Vai tarvitaanko lainkaan asetelmaa, jossa valitaan yksittäisiä voittajia; voisiko yleisöä houkuttelevia sanoittamoja järjestää myös ilman kilpailuasetelmaa?

 

Kirjoittaja: Minna Hautio, FM, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu.

 

Lähteet:

Juntunen, Marko & Laakkonen, Ville 2018. Jakautuuko Suomi? Osa 16: Kun maailma muutti kylään. Koneen säätiö. Pitkät jutut. Viitattu 30.9.2018. https://koneensaatio.fi/jakautuuko-suomi-osa-16-kun-maailma-muutti-kylaan/

Pärtty, Juhani 2011. Turun alueprofiili 2011. Turku: Turun kaupunki. Viitattu 30.9.2018. https://www.turku.fi/sites/default/files/atoms/files/alueprofiili_2011.pdf

Röksä, Jarmo & Lindholm, Arto 2018. Lähiöosallistajan ohjenuorat. Teoksessa Arto Lindholm (toim.) Lähiöiden osallisuuskirja. Humanistinen ammattikorkeakoulu, julkaisuja 49, 70–84. Viitattu 30.9.2018. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-456-290-4

Turun kaupunki 2017. Turun kaupungin tilastollinen vuosikirja. Tilastovuodet 2015/2016. 63. vuosikerta.  Viitattu 30.9.2018. https://www.turku.fi/sites/default/files/atoms/files/tilastollinen_vuosikirja_2017_netti_0.pdf