Kuva 1: Ruuhkavuosisanoittamoa markkinoitiin alueen äitiys- ja lastenneuvoloissa julisteilla, joissa kyseinen sanoittamo oli erikseen korostettu muista sanoittamoista ympyröimällä se punaisella ja liittämällä oheen huomionuoli. Julisteen taitto: Emilia Reponen.
Turun biisisanoittamojen kunnianhimoisin kokeilu oli Ruuhkavuosisanoittamo. Nimensä mukaisesti tällä sanoittamolla tavoiteltiin niitä kaupungin asukkaita, jotka elävät elämänsä kiireisintä aikaa työn ja perhe-elämän välillä tasapainotellen. Ruuhkavuosia eläviä lähestyttiin useasta syystä: Ensinnäkin he muodostavat laajan ja monipuolisen kohderyhmän ja siksi sanoitusten kannalta olisi mielenkiintoista saada talteen myös sen kokemus ja näkemys Turusta. Toisaalta haluttiin tarjota ruuhkavuosien keskellä eläville mahdollisuus tehdä luovia asioita kevyellä otteella ja arjen kiireisiin sovitellen. Kantavana ajatuksena oli opetus- ja kulttuuriministeriön Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessakin mainittu tavoite vahvistaa arjen kulttuurisuutta, eli linkittää taidetta ja kulttuuria arkielämään ja tuottaa sitä kautta arkeen merkityksiä ja mielekkyyttä. (Liikanen 2010, 16, 25.)
Ruuhkavuodet ovat laaja käsite, jonka piiriin kuuluu niin kotona lasten kanssa olevia kuin työssäkäyviäkin vanhempia. Se on siis aikaresurssiltaan ja päivärytmiltään hyvin heterogeeninen, mikä tekee erityisen vaikeaksi suunnitella toimintaa, joka soveltuisi kaikille. Rajasimmekin ruuhkavuosisanoittamon ensisijaisesti koskemaan niitä vanhempia, jotka ovat kotona pienten lasten kanssa. Koimme erityisen tärkeäksi kohdistaa toimintaa tälle ryhmälle, sillä tutkimusten (mm. Mendes, Saad & McGeeney 2012) mukaan kotiäidit kokevat enemmän masennusta sekä surullisuuden ja vihan tunteita kuin työssäkäyvät naiset. Pienituloisuus lisää edellä mainittuja tunteita. Kotiäidit ovat usein myös yksinäisiä (mm. Saloheimo 2017.) Luonnollisesti samoja tunteita voivat kokea myös kotona lasten kanssa olevat isät. Taiteen ja luovuuden avulla näitä tunteita voi kääntää positiivisempaan suuntaan ja järjestetyn toiminnan kautta voi tavata vertaisia.
Kun rajaus oli tehty, oli pohdittava perusteellisesti, missä biisisanoittamo olisi järkevä järjestää. Aikataulua suunniteltaessa otettiin huomioon pienten lasten oletettu päivärytmi heräämisineen, ruokailuineen ja päiväuniaikoineen. Tämän perusteella kellonajaksi valittiin 10–12. Oli myös tärkeää valita paikka siten, että sinne pääsee julkisilla liikennevälineillä ja siellä on riittävän hyvät fasiliteetit. Paikaksi valittiin Turun keskustassa sijaitseva liikekeskus Hansa-kortteli ja siellä sijaitseva Turun kaupungin pop-up-nuorisotila. Tila oli riittävän suuri, jotta sinne pystyi järjestämään erillisen nurkkauksen lasten hoitamiselle ja sanoittamiselle. Se oli jo valmiiksi Turun kaupungin hallinnassa, eivätkä nuoret käytä sitä aamupäivisin, joten sen lainaaminen sanoittamotarkoitukseen oli helppoa ja käytännöllistä.
Olennainen kysymys oli tietenkin myös se, miten kohderyhmä tavoitetaan ja sen huomio herätetään. Ruuhkavuosisanoittamo-nimen toivottiin paitsi herättävän huomiota, myös viestivän siitä, että tähän sanoittamoon on luvallista tulla myös pienten lasten kanssa ja siellä voi kohdata vertaisia. Sanoittamon nimi vaikuttikin herättävän positiivisia assosiaatioita kaikkialla, missä siitä kerrottiin. Nimi on sopivasti arkinen ja kuvaava, mutta mieleenjäävä ja se herättää sympaattisia ja ymmärtäviä mielikuvia. Sanoittamoa markkinoitiin julisteilla, jotka lähetettiin alueen kaikkiin äitiys- ja lastenneuvoloihin sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekahviloihin. Tämän lisäksi tietoa levitettiin useaan kertaan Turun Seudun Mamit ry:n -facebook-ryhmässä, jossa on tuhansia jäseniä. Muutama päivä sanoittamoa ennen kutsuttiin paikallisradiot tiedotustilaisuuteen ja lähetettiin mediatiedote kaikille alueen medioille. Kaksi radiota saapui paikalle ja ne tekivät kiinnostavat jutut, jotka tulivat ulos sopivasti pari päivää ennen sanoittamoa.
Pienten lasten vanhemmilla on usein halu ja tarve irrottautua hetkeksi lastenhoidosta, rupatella vertaisten kanssa ja tehdä jotain arjesta poikkeavaa, mutta tämä itseensä keskittyminen onnistuu vain silloin, kun lasten turvallisuus ja hoito on varmistettu. Vanhemmat ovat tottuneet huolehtimaan ensisijaisesti toisten hyvinvoinnista, mm. ruokailuista. Tästä syystä on myös tärkeää järjestää lastenhoitajien lisäksi paikalle myös pientä syötävää. (Vrt. Luhtakallio & Mustranta 2017.)
Biisisanoittamoa varten paikalle tilattiin kaksi lastenhoitajaa Mannerheimin lastensuojeluliitosta, varattiin lapsille leluja omaan leikkinurkkaukseen ja katettiin pöydille pientä syötävää. Lattia pestiin kahteen kertaan, jotta se olisi turvallinen ja hygieeninen myös pienille lapsille. Sanataitelijat Marko Laihinen ja Veera Vähämaa sekä improvisoiva trubaduuri Markus Kaustell olivat valmiina aloittamaan.
Kukaan ei tullut. Ei, vaikka biisihautomolaiset kävivät houkuttelemassa osallistujia kauppakeskuksen käytävillä ja ostoskeskuksessa olevassa lasten leikkipaikassa sekä jopa ulkona kadulla. Mistä tämä johtui?
Mikä meni pieleen?
Syitä epäonnistumiseen on epäilemättä monia. Yksi syy voi olla aikataulu – ehkä se kuitenkaan ei ollut lapsiperheiden ajankäyttöön sopiva. Jälkeenpäin ajatellen meidän olisi ollut tarpeellista selvittää tarkemmin, missä lapsiperheelliset todella ovat ja millaiset tekijät määrittelevät heidän arkista ajankäyttöään. Näin aikatauluvirhe, mikäli sellaisesta oli kyse, olisi voitu välttää.
Toinen syy voi olla, ettei biisisanoittamo uutena tapahtumana ollut riittävän kiinnostava syy lähteä keskustaan. Siitä ei ollut vielä tarjolla riittävästi esimerkiksi vertaisverkostossa jaettua kokemustietoa, jonka pohjalta perheelliset olisivat voineet punnita, onko tapahtuma sellainen, että sen vuoksi jaksaa nähdä ylimääräistä vaivaa. Pienten lasten kanssa matkaan lähdettäessä tämä on epäilemättä merkittävä tekijä. On myös mahdollista, että käsite Ruuhkavuodet ei sittenkään avautunut kaikille kohderyhmän edustajille eikä oltu varmoja, koskettaako se itseä.
Kolmas syy voi olla paikka. Keskustan kauppakeskus, jonka kaikki tuntevat ja jonka kautta kaikki bussit kulkevat, ei ehkä sittenkään ollut järkevä paikka tapahtumalle. Kauppakeskuksessa oli meneillään mittava remontti, minkä vuoksi monet tavanomaiset kulkureitit kauppakeskuksessa oli suljettu ja lastenvaunujen ja -rattaiden kanssa liikkuminen on hankaloitunut. Alueella voi myös olettaa olevan melua ja pölyä. Todennäköisesti tämä on vaikuttanut siihen, etteivät kauppakeskuksen kaupat ja kahvilat enää viehätä lasten kanssa liikkuvia. Kauppakeskus oli aamupäivällä hyvin hiljainen eikä käytävillä juuri ollut väkeä muutenkaan, lapsiperheellisistä puhumattakaan. Leikkipaikaltakin tavattiin vain yksi vanhempi lapsensa kanssa. Myös koko Turun keskusta on hiljentynyt merkittävästi. Yksi syy tähän on Toriparkin rakennustyömaa, joka työmaa-aitoineen ja raskaine kalustoineen tekee keskustasta vaikeasti kuljettavan oloisen. Hiljaisen kauppakeskuksen ja keskustan havainnoiminen vahvisti sitä olettamusta, että paikka oli tällä kertaa väärin valittu – emme yksinkertaisesti olleet siellä, missä kohderyhmämme liikkuu.
Sijoitimme sanoittamon keskustaan siksi, että ajattelimme sen olevan tasaveroinen paikka kaikille. Kauempana sijaitsevista lähiöistä on tosin melko pitkä matka keskustaan, mutta sinne on busseilla helpoin tulla mistä tahansa. Lastenvaunujen tai -rattaiden kanssa kulkevat voivat matkustaa busseilla ilmaiseksi, joten osallistuminen oli tälle kohderyhmälle myös taloudellisesti tasa-arvoista. Epätasa-arvoisin resurssi koski tietenkin ajankäyttöä, sillä kauempaa saapuminen edellytti osallistujan näkökulmasta myös kokonaisajankäytöllisesti suurempaa satsausta, mikä puolestaan olisi vaatinut myös suhteellisesti suurempaa motivaatiota.
Uuden tapahtuman järjestäminen uudelle kohderyhmälle ja vieläpä täysin uudessa paikassa on aina moninkertainen riski. Vaikka huomiokynnys olisikin ylitetty, mahdollinen osallistuja pohtii osallistumistaan vielä pitkään ja vertailee mukaan lähtemisen hyötyjä ja haittoja. Tässä tapauksessa punnitsemiseen ei liity pelkkä henkilökohtainen halu osallistua vaan joukko hyvin arkisia muuttujia. Joitakin jo sanoittamon sijainti nimenomaan nuorisotilassa on voinut askarruttaa – on saatettu esimerkiksi epäillä paikan siisteyttä ja turvallisuutta lasten kannalta. Riskien minimoimiseksi olisi ollut järkevää viedä tapahtuman sinne, missä kohderyhmä jo luontaisesti kokoontuu ja jonka se hyväksyy (vrt. Röksä & Lindholm 2018, 76). Tällaisia voisivat olla esimerkiksi perhekahvilat ja erilaiset liikunnalliset puuhapaikat. Haasteina näissä kuitenkin usein on niiden pieni koko, mikä tekee vaikeammaksi erottaa lastenhoito ja vanhemmat eri tiloihin, tai se, että vanhemmat joutuisivat valvomaan lapsiaan samanaikaisesti kuin koettaisivat keskittyä luomaan sanoituksia. Lisäksi näissä paikoissa tavoitetaan ne vanhemmat, jotka jo muutenkin ovat aktiivisia, jolloin kotona yksin lastensa kanssa olevat jäisivät edelleen tavoittamatta. Toisaalta, tapahtuman tuominen läheiseen perhekahvilaan voisi rohkaista epäröivää vanhempaa uskaltautumaan mukaan ja kenties kiinnittää hänet paremmin muiden vertaisten arkeen ja verkostoihin myös muina päivinä.
Vaikka markkinointi olikin kohdennettu melko kattavasti, ja vaikka osa tiimistämme kuului itsekin kohderyhmään, olisimme silti tarvinneet enemmän kontakteja kohderyhmään, jotta olisimme saaneet sitä kautta paitsi lisää tietoa ja neuvoja siitä, missä lapsiperheet viettävät aikaansa, myös vertaissuosittelijoita, joilla on käänteentekevä merkitys uusien asioiden edistämisessä. Järkevintä olisi ollut unohtaa tavoite täydellisestä tasapuolisuudesta ja neutraalista sijainnista ja sijoittaa sanoittamo selkeästi johonkin sellaiselle alueelle, jossa osallistujia olisi saatu mukaan edes muutamia. Tästä olisi ollut helppo jatkaa muille alueille, kun tieto olisi kiirinyt vertaisverkostoissa eteenpäin.
Vaikka sanoittamoon ei tullutkaan osallistujia, kokeilua ei silti voi pitää epäonnistuneena – ilman sitä olisimme tätä kokemusta köyhempiä emmekä olisi vielä edes aloittaneet palvelun muotoilemista tämän kohderyhmän tarpeisiin. Kokeilun tulokset myös johdattivat ajattelemaan yksityiskohtaisemmin, missä ruuhkavuosivanhempia voisi kohdata ja missä heillä voisi olla aikaa ja mahdollisuuksia irrottaa pieni hetki henkilökohtaiselle luovuudelle. Tällaisia paikkoja voisivat olla esimerkiksi erilaisten harrastuspaikkojen aulat, joissa istuskelee omiin ajatuksiinsa tai älylaitteisiinsa syventyneitä vanhempia, jotka odottelevat lastensa harrastusten päättymistä. Voisiko vaikka sinne luoda sanoittamojen kaltaisia inspiroivia tiloja ja hetkiä, joissa vanhemmat voisivat olla hetken luovia ennen kuin arki velvoitteineen taas vaatii kaiken huomion?
Kirjoittaja: Minna Hautio, FM, lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu
Lähteet:
Liikanen, Hanna-Liisa 2010. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia. Katsaus toimintaohjelmaksi 2010–2014. Opetusministeriön julkaisuja 2010:1. Viitattu 30.9.2018. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-485-826-7
Röksä, Jarmo & Lindholm, Arto 2018. Lähiöosallistajan ohjenuorat. Teoksessa Arto Lindholm (toim.) Lähiöiden osallisuuskirja. Humanistinen ammattikorkeakoulu, julkaisuja 49, 70–84. Viitattu 30.9.2018. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-456-290-4
Luhtakallio, Eeva & Mustranta, Maria 2017. Demokratia suomalaisessa lähiössä. Helsinki: Into Kustannus.
Mendes, Elizabeth & Saad, Lydia & McGeeney, Kyley 2012. Stay-at-Home Moms Report More Depression, Sadness, Anger. Gallup. Viitattu 29.9.2018. https://news.gallup.com/poll/154685/stay-home-moms-report-depression-sadness-anger.aspx
Saloheimo, Anja 2017. Onko kotiäidin arki yksinäistä? Blogikirjoitus. Väestöliitto. Viitattu 29.9.2018. https://www.perheaikaa.fi/jutut/lapsi-perheessa/aitiys/onko-kotiaidin-arki-yksinaista/
